Armi Auvinen Lapin kansassa toteaa: Eihän näistä puhuta.

Minä puhun. Puhun siskolleni. Puhun ystävilleni. Puhun läheisimmille työkavereilleni. Puhun keskustelupalstalla. Puhun blogissa.

Mutta puhun silti hiljaa. Vaikenen, vaikka haluaisin huutaa niin että etäisimmätkin kuulisivat. Silloin kenenkään ei tarvitsisi ihmetellä, miksi lapsellamme ei ole sisarusta. Ihmetellä, miksi olen hiljainen lastenkutsuilla, joihin muut ovat saapuneet kahden lapsen kanssa. Ihmetellä, miksi taloyhtiön pihassa en osaa sydämellisesti onnitella uudesta pikkuveljestä, samalla tajuten että naapuruston jokainen lapsiperhe on nelihenkinen.

Jos puhuisin vielä enemmän, veisikö se tältä surulta terävimmän kärjen? Auttaako puhuminen, auttaako aika?

Ehkä olen vain epäonnistuneempi kuin muut. Ehkä muiden silmissä, ehkä vain itseni.