Soittelin tänään polille hoidon tuloksesta. Myötätuntoinen hoitaja lupasi laittaa tiedon eteenpäin lääkärille, kuten myös pyyntöni uudesta hoidosta mahdollisimman pian. Hoitaja ei kuitenkaan antanut mitään ennustetta seuraavan hoidon ajankohdasta, sillä IVF-listat kuulemma elävät potilaiden ja peruutusten myötä. Nyt odottelen (kyllä vaan, odottelen) kirjettä, jossa annetaan uusi suunnitteluaika.

Olemme mieheni kanssa asennoituneet, että tämä vuosi rämmitään näiden hoitojen parissa ja toivotaan parasta. Mennään askel kerrallaan, ensi vuonna ehkä jotain muuta. Viime kädessä kuitenkin lääkärit päättävät koska meitä ei kannata enää hoitaa. Seuraava hoito kertonee jo paljon. 

IVF-hoidon rankkuus selveni minulle vasta viime metreillä. Kroppani ei ollut moksiskaan korkeista lääkemääristä (kuten ei olleet munasarjatkaan), punktio meni kivuttomasti ja siirto onnistui hyvin. Raskainta oli hoidon viimeiset päivät. Epätietoisuus, odottaminen, toiveiden nousu ja tuho. Nyt nuolen henkisiä haavojani ja kerään voimia jaksaakseni tämän kaiken uudelleen. Olo on tyhjä ja ristiriitainen, tekee mieli lyödä yhtä aikaa hanskat tiskiin ja seuraava hormonipiikki mahaan. Ja sitten kuitenkin haluan vain hetken olla. Ja pitää kiinni toiveestani.