Tilanteeni huononnuttua olen viime päivinä kovasti pohtinut mistä toisen lapsen haaveet kumpuavat ja kuinka pitkälle olen valmis menemään. Ajatukset ovat paljon ristiriitaisemmat nyt kuin ensimmäistä toivoessa, silloin tarve saada lapsi oli pakonomainen ja pelko musertava (ja kuinka kiitollinen tuosta yhdestä olenkaan, etenkin nyt kun on selvinnyt, että hänkin on jonkinmoinen ihme). Yhden lapsen kanssahan on kauhean helppoa. Voi matkustaa, touhuta, huomioida vain yhden tarpeet. Lapselle löytyy helposti hoitajia (mitä mahdollisuutta voisi enemmänkin opetella hyödyntämään...) ja rahallisestikin on helpompaa. Miten sitä jaksaisi vielä yöherätyksiä, onko jo liian mukavuudenhaluinen, huoltakin tulisi tuplasti. Ja silti sitä niin kaipaan, jotain vielä puuttuu. 

Jos omia munasoluja ei enää saada kasvamaan, vaihtoehdot ovat luovutettu munasolu, adoptio tai päätös elää kolmen hengen perheenä myös tästä eteenpäin. Adoptio on ajatuksena ehkä kaukaisin. Niin monet lapset joutuvat elämään ilman kotia, perhettä ja rakkautta, joista kaikkia me pystyisimme tarjoamaan, mutta en tiedä onko minusta siihen prosessiin. Odotusajat ovat aivan uskomattoman pitkät ja siinä vaiheessa kun ehkä lapsen saisimme, olisi sekä meillä että esikoisellamme ikää jo vähintään viisi vuotta enemmän. Ja osaisinko olla oikeanlainen äiti lapselle, jonka elämän alku on ollut traumaattinen? Joka tapauksessa ennen päätöstä minun täytyisi käydä läpi (itsekäs?) surutyö siitä, etten enää saa olla raskaana, synnyttää ja kantaa vastasyntynyttä, tuntea uutta ihmistä ensiparkaisusta asti. 

Luovutetut munasolut tuntuvat ajatuksena helpommalta, mutta siinäkin on vielä prosessoitavaa. Hoidot ovat todella kalliita, jonot pitkiä eikä takuuta onnistumisesta tietenkään ole. Olen varma, että rakastaisin lasta yhtä lailla, oli hän perimältään minun tai ei. Mutta pohdin silti sitä miten paljon omien piirteidensä puuttumista miettisi lapsen kasvaessa? Ja kuinka kertoa asiasta lapselle, tuntisiko hän itsensä toisarvoiseksi biologiseen esikoiseen nähden ja kuinka kestäisin mahdolliset asiaan liittyvät murrosiän raivot (voin melkein kuvitella huudon "sä et oo ees mun oikee äiti!")? Olisiko hän lähipiirille yhtä rakas kuin verisukulaisetkin? Haluaisin myös olla avoin hoidoistamme ja kertoa tarinaamme, koska mielestäni asia ei saa olla tabu (ja puhuminen myös helpottaa omaa oloani), mutta olisiko se väärin lasta kohtaan? 

Mutta se kolmas vaihtoehto. Minäkö vain yhden lapsen äiti? Identitettikriisi, luopuminen lapsihaaveesta. Ja kuinka tärkeitä omat sisarukset ovatkaan minulle, enkö pysty tarjoamaan edes ripausta siitä omalle lapselleni? Tuntuu niin suurelta menetykseltä elää ilman siskoa tai veljeä (mutta toisaalta en tiedä muusta). Osaanko tarjota lapselleni jotain sisaruksen tilalle, onko hän yksinäinen, hemmottelemmeko hänet pilalle, kokeeko hän menettävänsä jotain? Yhteiskunnassakin kaksi lasta on niin normi että yksilapsisuus herättää ihmettelyä ja oletuksia. Olen kuullut lukemattomia kertoja, miten "pitäisi olla jo pullat uunissa", "kannattaisi tehdä kaksi putkeen!", "kai on toinen jo tulossa??". Siinä sitten olisin muiden ihmettelyn kohteena, kenties muiden ajatuksissa itsekäs, urakeskeinen, päättänyt tehdä vain yhden lapsen, ehkä jopa vahingossa raskautunut? Haluan huutaa totuuden, perkele, ei kaikilla ole niin helppoa!

Olen yhtä kysymystä koko ihminen.