Tasan kolme vuotta sitten heräsi toiveemme toisesta lapsesta. Oli kulunut 9 kuukautta lapsemme syntymästä. Lopetin yöimetykset ja kuukautiset alkoivat. Nyt se olisi taas mahdollista, vaikka tiesin, ettei se ehkä olisi tälläkään kertaa helppoa. Mahdollista kuitenkin. Salaa ajattelin niitä korviini kantautuneita kertomuksia hedelmällisyyden ihmeellisestä parantumisesta yhden raskauden jälkeen. Ensimmäistä tehtiin, toinen tulikin tuosta vain. Ja sitä paitsi, jos yhden onnistuu saamaan, niin sitten kyllä toisenkin. Tällä kertaa olen kärsivällinen, annan aikaa ja odotan rauhassa. Kaikki on hyvin. 

Kolme vuotta. En olisi tätäkään uskonut. Olemme edelleen lähtöpisteessä, tai emme oikeastaan siinäkään. Niin monta asiaa on ehtinyt tapahtua, vaihtoehdot ovat kuluneet lähes loppuun ja olemme jumissa. 

Neljäs vuosi korkataan huomisella ultrakäynnillä. Takana on lukematon määrä epämääräisiä kiertoja, clomifenejä, femareita, terolutteja, pregnyleitä, puregonia, gonaleita, pergoveriksiä, punktio ja laparoskopia, keskeytetty stimulaatio, toiveita ja hyvästejä. Mitähän tulevaisuus tuo tullessaan?