Alkukesä tuo tullessaan riisutut takit - ja niiden alta paljastuvat vauvamahat. Vihaan sitä mahojen aiheuttamaa pientä (ja isompaakin) katkeruuden ja kateuden tunnetta itsessäni. En halua tuntea niin, kenenkään vauvat eivät ole minulta pois, mutta silti. Lapsen saatuani mahakateus on siirtynyt esikoista odottavista toista tekeviin. Niin paljon kuin lasten saanti on suurimmalle osalle itsestään selvää, on myös se että ensimmäisen jälkeen tehdään toinen. Läheisten ystävien lapsista olen aidosti onnellinen, mutta kun naapuri kävelee omaa lastani nuoremman tytön ja suuren vauvamahan kanssa vastaan, sydämeni muljahtaa ja asia jää painamaan mieltä. Pahimmalta tuntuu silloin, kun olen jostain syystä antanut itseni ymmärtää, että ehkä heilläkin on ollut lapsettomuusongelmia. Ehkä olikin, mutta niin vaan toinen on tulossa - ja me edelleen ilman (sekä toista lasta että saman kohtalon jakavia). Ja edellenkään se ei ole minulta pois. Tiedostan myös sen, että olen hyvin onnekas että olen saanut jo yhden lapsen, maailman rakkaimman tytön. En halua olla vajaa, katkera, tuntea itseni vain puoliksi äidiksi. Piinaakohan tunne minua loppuelämäni vai voiko sen kanssa tulla sinuiksi, voinko joskus olla tyytyväinen siihen mitä minulla jo on? Voisinko olla jo nyt?