Ihmisillä on luontaisesti tarve kuulua johonkin, jakaa samanlaisia kokemuksia, puhua vertaistensa kanssa. Tai ainakin minulla tuntuu olevan. Tuntuu, etten kuulu mihinkään joukkoon. Jos en saa toista lasta, tai päätän että nyt sen yrittäminen saa luvan riittää, tulen kuulumaan lopullisesti yhden lapsen äitien vähemmistöryhmään. Enkä ole kuvitteellisessa "ryhmässä" omassa tahdostani, en minä eikä tietenkään monet muutkaan. Silti: mistä saisin vertaistukea, ymmärrystä, hyväksyntää, kun samankaltaiset ovat vähissä ja syyt yksilapsisuuteen ovat niin moninaisia, tarinat taustalla erilaisia. Toki tunnen muitakin yksilapsisia perheitä, mutta hyvän päivän tutuilta ei tule törmättäessä tentattua taustoja perhelukuun. Samalla minun kuuluu olla onnellinen yhdestä rakkaasta lapsesta, ja niin olenkin, mutta samalla minulta puuttuu se toinen rakas. 

Jos taas saisin lapsen luovutetuilla munasoluilla, tuntuu kuin huijaisin: en pystynyt saamaan enää lasta omin avuin, mutta kaikki muut luulevat niin. Lapsettomuudesta kärsivät eivät tiedä miten mekin olemme räpiköineet, me kuuluisimmekin heidän silmissään ryhmään "niilläkin on kaksi lasta", katsoisivat raskausmahaani kateellisena tietämättä enempää. Lapsihaaveista kuulleet voivat taas kertoa eteenpäin: "Niin niillekin sanottiin etteivät voi saada enää lapsia, mutta katsokaas nyt, lopettivat varmaan yrittämisen!" Haluaisin kertoa maailmalle että niilläkin on ollut vaikeata, olemme joutuneet odottamaan, maksamaan, kärsimään. Lopputulos ei ollut helppo eikä taattu. Ja ei, vauvalla ei ole äitinsä silmiä. 

Ja lopulta, mitä väliä? Ajattelen liikaa mitä muut ajattelevat, oletan, että muut ajattelevat kuten minä. Tämä on se paikka jolloin minun pitää niellä ylpeyteni ja teeskennellä kuuluvani joukkoon. Tai olla rohkeasti joukon ulkopuolella, omana itsenäni, meidän perheenämme, oli se minkälainen tahansa. Tämä on minun elämäni. 

Ah kuinka kliseistä.