Toipumiseni on hyvässä vauhdissa ja jos ei tule mutkia matkaan, olen maanantaina jälleen työkykyinen (mietinnässä kootut selitykset kollegoille 2 viikon sairaslomastani - vai kertoisiko totuuden?). Olen lueskellut muiden kokemuksia laparoskopiasta ja tuntuu, että pääsin toimenpiteen kanssa helpolla (kop kop), ja olen edelleen hyvin tyytyväinen että siihen päädyttiin. Ehkä tähän vaikuttaa se, että olin niin hirveän kipeä ennen toimenpidettä eikä leikkauksesta tullut mitään komplikaatioita. Syön vielä särkylääkkeitä koska se kuuluu hoito-ohjeisiini, mutta pärjäisin hyvin ilmankin. Henkisestikin tämä on minulle ehkä helpompaa kuin monesti keskenmenon saaneille, koska en missään vaiheessa ehtinyt kuvitella olevani onnellisesti raskaana. Kaikki tämä ennemminkin v*tuttaa kuin surettaa.

Odotan tällä hetkellä malttamattomana että saan jättää kaiken tämän taakseni ja jatkaa normaalia elämääni eteenpäin. Voin jo siis ihan hyvin sekä fyysisesti että henkisesti, mutta huomaan, että pienistä pienimmätkin takapakit tuntuvat raskailta ja masentavilta, kuten eilen tehty lääkärireissu virtsatieinfektion takia (onko minulle määrätty oikeat antibiootit? Tuleeko niistä yhteisvaikutuksia metotreksaatin kanssa? Eihän tämä nouse munuaisiin...) Tällä hetkellä myös ajatus uudesta hoidosta tuntuu jotenkin ahdistavalta. Tottakai haluan siihen, mutta sen henkisen myllerryksen ja epävarmuuden käyminen läpi toistamiseen tuntuu juuri nyt vaikealta. Onneksi on kesä aikaa levähtää.