IVF. Kuinka tässä näin kävi? 

Ensimmäisen lapsen tekeminen oli tuskaa. Kyllä, sitä tehtiin - ja lopulta se saatiin. Vuoden verran itkua ja rämpimistä epäsäännöllisten, lyhyiden kiertojen kanssa. Epävarmuutta, masennusta, kuukautisia, viimein clomifen-kuuri - ja kolmannella lääkekierrolla vihdoin onnistuminen. Silloin syntyi nyt 3-vuotias äidin ja isin prinsessa.

Toisen lapsen yritys alkoi 10 kuukautta synnytyksen jälkeen. Pieni ikäero olisi kiva, ajattelin. Tässä voi taas mennä tovi, muistutin. Mutta ei se mitään. Paniikki oli tiessään, toivominen oli leppoisampaa - onhan se raskautuminen kuitenkin mahdollista, kun yksi on jo maailmassa. Ei hätää vaikka tässä kestäisi, kyllä se sieltä vielä tulee.

Vai tuleeko? Vuoden kuluttua kokeiltiin taas clomeja - ei vastetta. Yksityinen lääkäri määräsi Femarit, jotka toimivat niillä joilla clomit ei - ei vastetta. Yksityinen löi hanskat tiskiin ja laittoi lähetteen julkiselle. Ensikäynnin jälkeen kaikki näytti vielä hyvältä. Tie vei verikokeen kautta ovulaation induktioon kevyillä pistoshoidoilla. Ensimmäisessä tarkastusultrassa testitulokset kertoivatkin karun totuuden: "Munasarjat ovat hiipumassa, laitetaan kiireellisesti ensimmäiselle ivf-listalle. ...Sopiihan se?". 

IVF:n piti olla vielä kaukana. Nyt se on tässä, meidän viimeinen oljenkorsi.